Podcast -vinkit juoksijalle

Lupasin edellisessä postauksessa jakaa podcast-vinkkejäni. Sen pidempää pohjustamatta, tässä listattuna viime aikoina kuuntelemiani suosikkeja:

10X Finland - Kaisa Lehtonen: Miten voitetaan triathlonissa ja elämässä (isäntänä Jaakko Tapaninen)
Podcastissa triathlonisti Kaisa Lehtonen käy mm. läpi legendaarisen Havajin Ironman -kisansa hetki hetkeltä. Podcastissa sivutaan myös matkan varrelle osuneita vastoinkäymisiä ja niistä selviämistä. Lehtosen sisukkuudessa ja taistelutahdossa on jotain poikkeuksellista. Parasta podcastissa on kuitenkin Lehtosen puheesta heijastuva positiivisuus, palo liikkumiseen ja rakkaus lajiin. Tämä kannattaa kuunnella, vaikkei Triathlon lajina kiinnostaisikaan. Tarjoaa paljon inspiraatiota ja motivaatioita mitä tahansa kestävyysurheilua harrastavalle (kesto: 1:16:06).

Radio Suomi - Juoksijat (toimittaja Kaisu Suopankki)
Kuusiosainen sarjassa tutustutaan henkilöihin, joiden elämässä juoksu näyttelee tavalla tai toisella suurta roolia. Podcastit ovat kestoltaan paristakymmenestä minuutista puoleen tuntiin, joten nämä sopivat lyhyemmällekin lenkille kuunneltavaksi. Kaikki kuusi jaksoa ovat kuuntelemisen arvoisia, mutta suosittelen kuuntelemaan ainakin Noora Honkalan ja Leila Simosen jaksot.
Ultrajuoksija Noora Honkala on kovasti pinnalla tällä hetkellä. Kolmekertainen Spartalonin kävijä vaikuttaa somekuvansa perusteella superihmiseltä. Nuori Elovena -nainen on melkein ärsyttävän täydellinen ja tuntuu pystyvän ihan mihin tahansa. Itse podcast ei oikeastaan tarjonnut kauheasti mitään uutta, mutta Honkalan ulosanti ja kerronta ovat niin sujuvaa, että tämä kannattaa kuunnella jo ihan pelkästään senkin takia ja toki myös jos Honkala ja hänen saavutuksensa ovat ennestään tuntemattomia (kesto 32 min).
Kirjailija Leila Simosen jakso kannattaa kuunnella puolestaan sen takia, että siitä tulee niin hyvälle mielelle. 60-vuotiaan naisen juoksuinnostuksessa ja suhtautumisessa omaan harrastukseen on sellaista lempeyttä ja ilon kautta -ajattelua, jota haluaisin omassakin juoksemisessa pitää mukana aina. (kesto 22 min).

Mikko "Peltsi" Peltola - Uuden-Seelannin halki 50 päivässä
Mä tykkään Peltsistä, vaikkakin joskus Peltolan töksähtelevä tyyli pistää huvittamaan. Niin ajoittain tässäkin Podcastissa, jossa vieraana on sisututkija Emilia Lahti. Lahti on Sisu Not Silence -kampanjan perustaja ja keulakuva. Peltsin haastattelutyyli ja Emilia Lahden lempeä, avoin ja positiivinen tapa kertoa tarinaansa luovat jotenkin mielenkiintoisen kombon. Sisu Not Silence -kampanjan tavoitteena on rikkoa perheväkivaltaan liittyvää hiljaisuuden ja häpeän kehää. Kampanjan huipentuma on starttaamassa 18.1.2018, jolloin Lahti juokseen 50 päivässä Uuden-Seelannin halki, 1500 mailia, 50 mailia päivässä. Podcastissa Lahti kertoo omista kokemuksistaan, kampanjan synnystä ja Uuden-Seelannin reissulle treenaamisesta. (kesto 54 min.) Sisu Not Silence -kampanjan viralliset nettisivut löytyvät täältä.

Trail Runner Nation 
Trail Runner Nationin podcasteista löytyy takuulla mielenkiintoista kuunneltavaa kenelle tahansa juoksuun hurahtaneelle. Podcasteja on tehty jo vuodesta 2011 ja aiheita löytyy kaikesta mahdollisesta. Minua ärsytti ensin todella paljon podcastien alussa olevat mainososiot, joissa hehkutetaan erilaisia tuotteita ja kuuntelu meinasikin jäädä siihen. Kannattaa kuitenkin antaa näille mahdollisuus (ja kelata n. 5 minuutin mittainen mainososio aluista ohi). Trail Runner Nationin podcasteista löytyy monia todella mielenkiintoisia henkilöhaastatteluja sekä juoksijan fysiikkaan ja palutumiseen liittyviä juttuja sekä paljon paljon muuta. Viimeisimmässä podcastissa käsitellään mm. multitaskauksen vastakohtaa unitaskingia. Viimeisimpänä kuuntelin 14 kertaisen Western States -voittaja Ann Trasonin, seitsenkertaisen Western States top-ten finisherin Andy Jones-Wilkinsin ja ultrajuoksija/triatlonisti Lee McKinleyn keskustelun aiheesta Why don't we quit when it hurts. Todella mielenkiintoinen podcast, jossa sivutaan mm. aihetta DNF monesta eri näkökulmasta. Ann Trasonia kuuntelisin enemmänkin ja hän onkin yksi Trail Runner Nationin suosikkivieraista.

The Ginger Runner live
Ginger Runnerin livet ovat suosikeitani. Ne eivät ole podcasteja sanan varsinaisessa merkityksessä, mutta niitä pystyy kuuntelemaan yhtälailla, vaikkei videoita katsoisikaan. Ethan Newberryn tyyli haastatella ja kertoa tekee kuuntelemisesta jotenkin helppoa. Liveistä löytyy mielenkiintoisia henkilöhaastatteluja, varuste- ja tuotearvioita sekä kisajuttuja. Suosittelen kuuntelemaan erityisesti The Ultra marathon man -kirjan kirjoittajan Dean Karnazes -jakson (kesto 1:18) ja Barkley Marathonin kolminkertaisen voittajan Jared Campbellin ja viimeisimmän Barkleyn kisan sydäntä särkevimmän suorituksen tehneen Gary Robinsin yhteishaastattelun (kesto 1:40:55).

Muita tutustumisen arvoisia:
The Sage Running podcast
Ten Junk Miles
Ultra Runner Podcast
Urheilun Ääni
Super Sets

Yhteistyössä Sudio Sweden #sudio
* Alekoodilla Johanna saat 15% alennuksen tilaukselle Sudio Sweden verkkokaupasta. Tsekkaa valikoima täältä.

Eroon pakkopullalenkeistä - Sudio Sweden -kuulokkeet

Valehtelisin, jos väittäisin, että lähden aina mielelläni lenkille. Juoksen kyllä mielelläni, kun sinne asti pääsen, mutta itse lenkille lähteminen on välillä melkoisen itse-motivoinnin takana. Varsinkin tähän aikaan vuodesta, kun olemme jatkuvan pimeyden ympäröimänä. Sääolosuhteista ja pimeydestä valittaminen on mielestäni jokseenkin turhaa ankeuden maksimointia, mutta pakkohan se on myöntää, että välillä kysytään todella paljon kykyä kääntää omaa asennetta positiivisen suuntaan, ettei kypsy tähän jatkuvaan sateeseen ja pimeyteen. Olen viimeaikoina joutunut käymään melkoista tahtojen taistelua itseni kanssa, jotta olen kyennyt lähtemään lenkeilleni. Monesti sohva ja lämpöinen viltti vetävät puoleensa enemmän kuin kuraiset lenkkipolut. Silti olen lähtenyt. Olen lähtenyt, koska tiedän, että näitä pakkopullalenkkejä vaaditaan, jotta voisi olla niitä nautinollisia lenkkejä. Työn hedelmistä ei pääse nauttimaan ilman pohjatöitä. Niinpä vedän lenkkikuteet kiroillen niskaan ja lähden kipittämään, vaikka ei huvittaisi pätkän vertaa. Esimerkiksi eilen tulin töistä kotiin viiden jälkeen ja tarkoitukseni oli lähteä lenkille saman tien. Kotiin tullessani huomasin, että kelloni akku oli vähissä ja sykevyö hukassa. Lopulta pääsin matkaan ei niin hyvissä tunnelmissa käännettyäni kämpän kolmeen kertaan läpi ja löydettyäni sykevyöni keittiöstä. Vartin juostuani huomasin tehneeni täysin väärän kenkävalinnan, koska lenkkireittini oli paikoin lähes peilijäässä. Niinpä juoksin takaisin kotiin ja vaihdoin nastarit jalkaan ja lähdin matkaan uudelleen. Vastatuulessa, rännän pyryttäessä vasten kasvojani ja kiukkuisena kuin ampiainen mietin hetken, että onko tässä nyt yhtään mitään järkeä, kunnes totesin, että onneksi lähdin. Lenkin vaikein osuus oli jo suoritettu. Se lähteminen.

Tänä syksynä olenkin miettinyt keinoja helpottaa tuota lähtemisen tuskaa. Luulen myös löytäneeni keinon. Muistan joskus lukeneeni, että jotkut kuuntelevat lenkeillään äänikirjoja ja ihmetelleeni tätä tapaa melkoisesti. Itse olen kuunnellut lenkeilläni aina musiikkia ja ajatus jonkun keskittymiskykyä vaativan kuuntelusta juoksun lomassa on tuntunut jokseenkin vieraalta ajatukselta. Sitten kuuntelin kotona jonkun juoksua käsittelevän podcastin. Kuten yleensä käy, niin myös tuollakin kertaa olin kuuntelun jälkeen todella motivoitunut lähtemään lenkille. Muiden juoksutarinat kun inspiroivat yleensä väistämättä. Tuolloin sain idean, että mitäpä jos alkaisin kuuntelemaan näitä juoksu-/urheiluaiheisia podcasteja myös lenkkieni aikana. Voisiko se edes hieman muuttaa nuo pakkopullalenkit hetkiksi, jolloin saan motivaatiota omalle harratukselleni ja juokseminen tapahtuu ikäänkuin siinä sivussa? Ja kyllähän siinä vähän niin kävikin. Ehkä vähän koomista kuunnella juostessa juttuja juoksemisesta, mutta olen alkanut jo vähän odottaa noita juoksutarinahetkiäni. En väitä, että lähteminen vieläkään sujuisi joka kerta täysin ilman kamppailua, mutta se on ainakin hivenen helpompaa nykyisin.

Ensin otin podcastit kuunteluun lenkeilläni, tämän jälkeen punttitreeneissä ja nyt kuuntelen podcasteja jo siivotessa ja pihahommissakin. Podcastit toimivat motivaattorina oikeastaan kaikessa, mikä vaatii jonkinmoista ryhtymistä. Kuunnellessa erilaisia tarinoita ja haastatteluja ajatus pakkopullatekemisestä tuntuu katoavan. Näissä kuunteluhetkissä langattomat kuulokkeet ovat osoittautuneet käteviksi. Sain kesällä testiin Sudio Swedenin langattomat TRE bluetooth kuulokkeet ja ne ovat olleet ahkerassa käytössä siitä asti. Erityisesti punttitreeneissä kuulokkeet ovat kätevät, kun voin jättää puhelimen pöydälle ja kolistella painojen kanssa rauhassa ilman, että luuria pitää kantaa mukana. Kuulokkeiden kantavuus on 15 metriä, joten ne toimivat hieman kauempanakin puhelimesta. Kuulokkeiden akku riittää yllättävän pitkään (aktiivisena 9 tuntia), joten pidemmätkin lenkit niiden kanssa onnistuvat. Kuulokkeet pysyvät hyvin korvissa eivätkä häiritse menoa juostessa irtoilemalla. Minulla käytössä olevat TRE kuulokkeet on tehty erityisesti urheiluun ja kestävät hyvin vettä ja hikeä. Erityisen kivaa on kuulokkeiden äänenläpäisy, jonka ansiosta kuulee myös ympäristön äänet ilman, että kuulokkeita tarvitsee alkaa repimään pois korvilta kesken treenin. Tärkein ominaisuus on kuitenkin äänen laatu, joka Sudion kuulokkeissa on mielestäni mainio. Puolen vuoden testailun jälkeen voin nyt hyvillä mielin suositella näitä kuulokkeita.

Jos sinulla on tarvetta langattomille kuulokkeille, niin käyppä tutustumassa Sudio Swedenin TRE kuulokkeisiin ja koko valikoimaan TÄÄLTÄ. Koodilla JOHANNA saat 15% alennuksen kaikista tuotteista sekä ilmaisen toimituksen lisäksi jouluun asti tehtyihin tilauksiin lahjapaketoinnin kaupan päälle.

Seuraavassa postauksessa pistän jakoon podcast -vinkkini.

Yhteistyössä - Sudio Sweden

Yö-Rogaining 2017

Olimme Sekopääjuoksijan kanssa mukana 10.11.2017 järjestetyssä Tampereen Yö-Rogaining tapahtumassa. Tämä oli meikäläisen ensikosketus lajiin, Sekopääjuoksija on sen sijaan osallistunut jo pariin kisaan aiemmin ja harrastaa (onneksi) myös suunnistusta. Meikäläisen suuntavaistolla ja kartanlukutaidolla kun oltaisiin varmaan vieläkin pusikoissa rypemässä. Tämän Rogaining-kokemuksen jälkeen tulinkin siihen lopputulokseen, että ehkäpä olisi vihdoin aika ottaa härkää sarvista ja perehtyä edes hieman tuohon suunnistukseenkin. Ihan jo pelkästään senkin takia, että onhan tuo rogaaminen nyt ihan älyttömän hauskaa puuhaa. Haluan mukaan toistenkin ja mieluiten niin, että voin muutakin kuin ainoastaan peesata.

Perjantaina työpäivän jälkeen pakkasimme kauhella kiireellä kisavarusteet ja eväät autoon ja lähdimme ajelemaan kohti Tamperetta. Sääennusteet olivat luvanneet kuivaa yötä ja muutaman asteen plussakeliä, joten emme olleet varautuneet vesisateeseen. Molempien kuoritakit jäivät autoon. Sealskinzin sukat tosin pakkasin juoksureppuun, mutta niitä en sitten lopulta ottanut käyttöön missään vaiheessa. Kisataktiikkana oli mennä pitämään hauskaa, syödä mahdollisimman paljon mahdollisimman epäterveellisiä eväitä ja lopettaa siinä vaiheessa, kun homma alkaa muuttumaan vähemmän hauskaksi. Itseäni kiinnosti myös kovasti ottaa selvää, miten oma kroppa ja pää kestävät väsymystä. Odotin mielenkiinnolla sitä, missä kohtaa alkaa silmä painaa huolella ja miten sen jälkeen eteneminen sujuu. Tällaisesta yö-valvomisesta liikuntasuorituksen lomassa kun minulla ei ole mitään aiempaa kokemusta. Sekopääjuoksija oli käynyt noutamassa kisaeväiksi Porilaisesta Pressan Pizzasta legendaariset fantasia kolmoset, jotka pakattiin juoksureppuihin mukaan. Muutenkin kisaeväät oli tällä kertaa valittu varsin rennolla kädellä. Karkkia, suklaata, pizzaa. Ei ollut messissä geelejä tai mietittynä minkään näköistä tankkaussuunnitelmaa. Syödään, kun on nälkä, juodaan kun on jano, lopetetaan, kun alkaa ketuttaa. Siinä yön suunnitelma pääpiirteissään.  

Kisapaikalle saavuttiin siinä vaiheessa, kun kartat oli laitettu jo jakoon ja Tamppi Areenan suuri liikuntasalin lattia täyttynyt reittiä suunnittelevista kisailijoista. Porukkaa oli niin paljon, että päädyimme lopulta kakkoskerroksen ryhmäliikuntasaliin, jonka lattia verhoutui nopeasti kartoista ja joukkueista epämukavissa köyryasennoissa. Rogainingissa ideana on siis se, että joukkue (2-5 henkeä) saa kaksi tuntia ennen starttia käteensä kartan sekä rastimääritteet ja tuon kahden tunnin aikana pitää laatia reittisuunnitelma. Etenemisjärjestyksen saa itse valita ja rasteja kiertää niin paljon kuin määräajassa (tässä tapauksessa 8 h) ehtii ja jaksaa. Karttaan merkityt rastit ovat eriarvoisia, joten osasta rasteja saa napsittua pisteitä huomattavasti enemmän kuin toisista. Maaliin saa tulla missä vaiheessa tahansa eli koko määräaikaa ei liikkeessä tarvitse olla. Eniten pisteitä kerännyt (ja tasatilanteessa nopeiten maaliin ehtinyt) joukkue voittaa.


Hyvä reittisuunnittelu on koko homman a ja o. Sen näki jo tuolla Tamppi Areenan lattialla, kun seurasi miten pieteetillä kokeneet rogaajat reittejään suunnittelivat. Monet olivat varanneet reittisuunnittelun nuppineuloja, lankaa ja kartan alle pohjan (esim. ilmoitustaulun), jota vasten nuppineulojen tökkiminen onnistuu. Me olimme varanneet mukaan kaiken muun, paitsi tuon pohjan. Niinpä nuppineulat ja lanka jäivät käyttämättä ja aloimme tehdä suunnitelmaa erilliselle paperille. Sekopääjuoksija teki reittisuunnitelmaa rastilta toiselle ja meikä kirjasi rastit numeroineen järjestyksessä ylös. Lopuksi piirsimme suunnitelman karttaan viivalla ja merkkasimme vielä myös rastimääritelistaan jokaisen rastin järjestysnumeron suunnitelmassamme. Ajatuksena oli liikkua pääasiassa maastorasteilla ja palata lähelle kisakeskusta ja kiertää city-rasteja vasta lopussa, kun väsymys alkaa jo painaa. Muutamaan kertaan jumpattiin suunnitelmaa ees taas ja vaihdettiin reittiä. Hommaan käytettiin kokonaisuudessaan noin puolitoista tuntia. Moni jatkoi suunnitteluaan ihan viime minuuteille asti. Tuo kaksi tuntia ei todellakaan ole paljon, jos suunnitelman tekee oikein huolella. Me vedimme koko homman läpi hyvin rennolla kädellä ja suunnittelimme lähinnä mahdollisimman helpon reitin lyhyillä rastiväleillä. Lopulta suunnitelmassamme oli yhteensä 24 rastia. Matkaksi koko rypistykselle mittasimme/arvioimme tulevan hieman yli 30 kilometriä.

Starttipaikalle taisimme lopulta saapua vasta noin minuuttia ennen starttia, kun huomasin viime tingassa, etten ollut muistanut täyttää juomapullojani ollenkaan. Siinä sitten juostiin auton ja Tamppi Areenan väliä hippulat vinkuen ja lopulta lähtöön. Matkaan päästiin siis hyvin nopeasti. Ehdittiin ihmettelemään vain, että täällähän sataa ja sitten lähdettiin liikeelle. Pyöräsarjan joukkueet olivat lähteneet matkaan viisi minuttia tossusarjalaisia ennen ja lamppupäisiä pyöräilijöitä vilahteli edestä ja takaa ohitse. Ensimmäisellä rastilla oli pienoinen ruuhka ja varsinaista rastin löytämisen riemua ei vielä noilla ensimmäisillä pisteillä ehtinyt tulla, kun porukkaa parveili paikalla niin paljon, ettei hirveästi ollut epäilystä, missä kohtaa rasti sijaitsee. Rastit leimasimme kännykällä QR-koodilukijalla, mikä toimi osaltamme moitteettomasti. Meikäläisen osaksi lankesi rastimääritteiden lukeminen, Sekopääjuoksija hoisi suunnistuksen ja hyvä niin koska emme pummanneet kertaakaan.

Vesikuurojen lisäksi reitti oli tiepätkiä lukuun ottamatta monelta osin mutalillua tai muuten vain märkää pohjaa. Ensimmäiset puljut tulikin otettua taas perinteiseen tyyliin ihan reitin alkupätkällä, kun etsittiin ojanylityspaikkaa ja oikaistiin jonkun kosteikon kautta. Eipä tämä menoa silti haitannut. Sallut pumppasivat veden nopsaan pois ja jotenkin tuntuu siltä, että nihkein jaloin eteneminen on jo muodostunut enemmän normitilaksi kuin kuivin jaloin matkan taittaminen. Vettä saatiin niskaan välillä ihan huolella ja Sekopääjuoksijan Berghausin juoksutoppis imi sadetta sisäänsä antaumuksella. Itselläni oli astetta parempi asuvalinta ja Odlon hiihtotakki ei kastunut läpimäräksi asti. Onneksi molemmilla oli alla merinovillaa ja kylmä ei päässyt yllättämään, kuin hetkeksi evästauon jälkeen.

Kisan alku tuntui etenevän rastilta toiselle nopsaan tahtiin. Tai oikeastaan koko kisa eteni viimeistä tuntia lukuunottamatta. Tuollainen etapilta toiselle liikkuminen tuntui jotenkin lyhentävän juostavaa matkaa ja kilsoja kertyi plakkariin ihan huomaamatta. Tavallaan sitä kertynyttä kilsamäärää ei oikein edes noteerannut. Oli vain hauska päästä juoksemaan lamppu päässä metsäpoluille ja -teille. Vähän tuntui siltä, että pääsin jotenkin lähemmäs sitä todellista liikkumisen riemua tuolla. Hommassa ei ollut mitään pakotettua. Eikä oikein myöskään mitään tuntua siitä, että oltaisiin mukana jossakin kilpailussa. Siellä metsässä rypiessä, kun ei ollut mitään tietoa siitä, kuinka hyviä tai huonoja muut kisailijat suhteessa meihin olivat. Oli helppoa olla aloittelijanakin mukana.

Välillä poluilla oli melkoista ruuhkaa, kun pyöräilijat ja juoksijat yrittivät edetä samaa väylää pitkin. Lakin nosto pyöräilijöille. Minusta ei olisi etenemään senttiäkään tuollaisessa maastossa pimeässä. Melkoisia tasapainotaitureita pyöriensä kanssa siellä kivikoissa ja juurakoissa. Ensimmäisestä kahdeksasta rastista 6 oli maastorasteja. Saatiin kerättyä pisteet rasteilta ilman suurempia hakemisia ja 12 km jälkeen mentiin kisapirtin kämppäkahvilaan taukoilemaan. Tuossa kohtaa oltiin oltu liikenteessä 2,5 tuntia. Hain kupilliset kahvia ja kaivettiin fantasia kolmoset repusta esiin. Palanpainikkeeksi vedettiin puolikas Fazerin sinisestä ja koska oli alkanut viluttamaan, jälkkäriksi hain vielä toiset kupilliset kahvia. Vähän kyllä mietitytti, että mitäköhän vatsa moisista mätöistä tykkää ja kuinkakohan monella pitstopilla homma tästä eteenpäin jatkuisi.

Tauon jälkeen olin aivan umpijäässä. Noin kovaa vilua en muista aikoihin tunteneeni ja hetken jo huolestutti, että mitenköhän homma jatkuu, kun lämmin ei tuntunut tulevan päälle sitten millään. Aikamme hölkättyämme kroppa alkoi onneksi jälkeen lämpenemään ja matka jatkui energisenä eteenpäin. Pizza ja kahvi oli ollut hyvä veto tuossa vaiheessa ja noilla eväin pärjättiinkin ihan loppuun asti. Eikä ollut mitään vatsaongelmiakaan. Muutaman kerran syötiin matkan aikana vähän salmiakkia ja suklaata ja minkäänmoista energiavajetta ei tullut, vaikka sen enempää emme tankanneetkaan. Aikamoista kamaa tuo fantasia kolmonen näköjään.

Yöstä jäi käteen pelkästään hyviä fiiliksiä. Välillä oli melkein epätodellinen olo rymytä pitkin täysin outoja mestoja keskellä yötä. Vähän kuin olisi ollut jossain rinnakkaistodellisuudessa. Metsässä sammalkin näytti otsalampun valossa neonvihreältä, enkä voinut lopettaa tuon värin ihmettelemistä. Kaupungissa ei tuntunut liikkuvan ketään muita, kuin meitä valopäitä. Hervantajärven rannalta rastia hakiessamme tosin taisimme keskeyttää joidenkin pahaa aavistamattomien lemmenleikit. Tai mistä minä tiedän, mitä siellä puuhasteltiin, mutta jotenkin ne huurteiset autonlasit eivät jättäneet paljoa arvailujen varaan. Onhan siinä saattanut ketuttaa, kun kesken kiihkeimpien hetkien ovat tajunneet treffipaikkansa valinnan tuona iltana hieman epäonnistuneen. Puskista sinkoilevat valopäät eivät meinaan varmaankaan ainakaan lisänneet romantiikkaa tuonne ahtaaseen lemmenpesään.


Etukäteen olin ajatellut, että viimeistään kolmen aikaan alkaa varmasti armoton väsymys. Kumma kyllä tuo väsymys iski oikeastaan vasta neljän jälkeen, eikä ollenkaan niin megalomaanisena kuin olin kuvitellut. Enemmänkin alkoi kroppaa väsyttää kuin että olisi unettanut. Loppumatkalle tuli jonkun verran asfalttipätkiä ja niitä edetessä alaselkä ja ongelmapolvi alkoivat jo vähän heittää vastalauseitaan. Puoli viiden aikaan aloin olla jo niin hiljaista matkaseuraa, että Sekopääjuoksija taisi ymmärtää yskän ja totesi, että jätetään osa suunnitelmassa olleista rasteista käymättä ja juostaan kahden seuraavan rastin jälkeen maaliin. En pistänyt vastaan. Kello läheni aamu viittä ja osaltani hyvä meininki alkoi olla loppumassa. Niinpä etukäteen sovitun kisataktiikan mukaisesti päätettiin taputella homma siihen. Viimeinen rasti ja suunta kohti Tamppi areenaa. Lämmin suihku ja autossa odottava toinen laatikollinen fantasia kolmosta alkoivat tuntua jo varsin houkuttelevilta. Maalirasti leimattiin ajassa 6:50:53. Rasteja kertyi lopulta yhteensä 22, joista pisteitä plakkariin saatiin 107. Alkuperäisessä suunnitelmassamme rasteja oli 24 kpl, joten vain 2 jäi lopulta käymättä. Reittisuunnitelmaa noudatettiin tuota loppua lukuunottamatta melkein prikuulleen.

Kisan jälkeen Tamppi areenan lämmin suihku tuntui melko taivaalliselta. Kisailijoille olisi ollut paikanpäällä tarjolla myös buffetaamiainen, mutta tuo jäi testaamatta, kun päätimme lähteä saman tien ajamaan kohti Poria. Fantasia kolmosta naamaan ja menoksi. Voin kertoa, että kotimatka oli melkoisen pitkä. Pysähdyimme matkan aikana ainakin kolme kertaa tienvarteen nukkumaan, kun väsymys oli niin armoton. Kotona oma sänky ei ikinä ole tuntunut niin hyvältä. Sinne oli yöllisen seikkailun jälkeen ihan parasta nukahtaa.

-----------------------------------------------------------------------
Yö-Rogaa voin kisana suositella ihan kenelle tahansa. Tapahtuma on hyvin järjestetty ja tunnelma huikea. Mukaan voi lähteä leppoisasti retkeilymeiningillä vaikka kävellen. Yöllä kisaaminen luo hommaan oman mausteensa. Oli hauska päästä testailemaan omia rajojaan tästäkin näkökulmasta. Ehdottomasti osallistumme toistenkin.

112 - Me rogataan yö

Se on kuulkaas nyt semmoinen juttu, että allekirjoittanut ja Seköpääjuoksija on matkalla kohti Tamperetta ja meinaa viettää ensi yön Nääsvillen polkuja ja teitä könyten. Mistä on kyse, se on itsellekin vielä hieman epäselvää. Sen voi nyt ainakin todeta, että meidän käsityksemme pariskunta-ajasta on ilmeisen kieroutunut. Eräs ystäväni totesikin varsin osuvasti pari päivää sitten sanoessaan: "Mietinkin, voiko nuo teidän touhut mennä enää tuosta hullummaksi? Näköjään voivat!"

Meidän hullutukset vievät siis tällä hetkellä kohti Tampereen 8 tunnin Yö-rogaining kisaa. Kahdeksalta saamme käteemme rastikartan ja meillä on kaksi tuntia aikaa laatia reittisuunnitelma yötä varten. Klo 22.05 starttaa Team Kerhotukat lamput päässä rastien metsästykseen. Mielenkiintoisen hommasta tekee se, että meikäläinenhän ei siis osaa suunnistaa. En pätkän vertaa! Meinasinkin revetä, kun huomasin joukkueemme saaneen kisanumerokseen numeron 112. Toivokaamme, ettei tuon numeron muistaminen tule ensi yön aikana tarpeeseen...

Jos Rogaining terminä on ihan outo, niin tässäpä rogaining.fi -sivuilta lainattu lajikuvaus:
"Rogaining-kilpailuissa liikutaan 2–5 henkilön joukkueilla sarjasta ja kilpailusta riippuen yleensä kahdesta tunnista vuorokauteen. Kilpailijoiden tarkoituksena on kerätä mahdollisimman paljon pisteitä käymällä eriarvoisilla rasteilla haluamassaan järjestyksessä annetun ajan puitteissa.
Kisa huipentuu muutamia minuutteja ennen ajan loppumista viimeisten kisajoukkueiden kiiruhtaessa maaliin.
Kilpailijat saavat palata kilpailukeskukseen syömään, juomaan, lepäämään ja vaihtamaan varusteitaan milloin vain. Pitkäänkin kilpailuun voi hyvin osallistua, vaikka ei olisikaan huippukuntoinen kestävyysurheilija, sillä maastossa voi liikkua juuri itselle sopivaa vauhtia ja pitää taukoja niin paljon kuin haluaa. Voittopalkintoja tärkeämpää on rastien löytämisen riemu, hyvä tunnelma ja uusien ystävien tapaaminen."

Pitäkää peukkuja. Palaan raportoimaan kuinka meidän kävi. Vähän kyllä hykerryttää nyt. Tämmöset hölmöt hypyt tuntemattomaan saavat jotenkin aina meikäläisen innostumaan kovin :)

Vaarojen maraton 2017 43 km - riittävän pitkä matka

Voi Vaarat – on vaikea kirjoittaa tarinaa tavalla, jonka tuo päivä ansaitsee. Siellä Kolin metsissä koettua on hankala sanoiksi pukea. Yritetään…

Voisin kirjoittaa alkuun kilometrin pituisen pohjustuksen tälle matkalleni. Ehkä on kuitenkin parempi lähteä kerrankin suoraan liikkeelle.  

Vaarojen aamu käynnistyy kisapaikalla 130 km puolivälin huollossa, jonne Sekopääjuoksija on juuri saapunut koko yön taivalluksen jälkeen. Hän vaikuttaa hyvävoimaiselta mitä nyt jalkapohjat ja varpaat tuntuvat olevan ihan säpäleinä. Odotukset maaliinpääsystä ovat silti kovat. Ehdimme vaihtamaan tunnelmia vain hetken, kun on jo aika rientää omaan starttiin. Perusmatkan juoksijat ovat kertoneet, että reitti on pahimmassa kunnossa ikinä. Märkää ja mutaa on tarjolla koko rahan edestä. Varaudun henkisesti persliukuihin ja kurassa rypemiseen, mutta kumman tyynesti silti olen lähdössä matkaan. Kun alla on kolmen kuukauden juoksutauko, niin paineita ei kauheasti ole. Ennen starttia lyömme vielä käsipäivää My Dirty Fatbike -blogin Jarkon kanssa, joka on veljeni juoksukavereita. 

Starttitorvi törähtää melkein varkain. Lähden liikkeelle veljeni ja Jarkon kanssa verkkaiseen tahtiin. On mukava jutella juoksujuttuja ja hölkötellä eteenpäin. Alku on hämmästyttävän helppoa. Yleensä kroppani käynnistyy hitaasti ja ensimmäiset kilometrit kärsin. Nyt tuntuu hyvältä. Melko nopeasti matkaseurani katoaa näköpiiristä ja jään taittamaan matkaani yksin. Nautin kaikesta muusta paitsi ylämäistä. Viime vuonna Mäkrä nitisti lopussa viimeiset mehut minusta hitaasti ja piinaavasti. Tänä vuonna se tulee vastaan heti alussa jyrkempänä ja on kuin isku vasten kasvoja. Mäessä tuntuu, että sydän yrittää keuhkojen kautta ulos rinnastani. Vingun ja huohotan hirveän kovaäänisesti. Yritän olla katsomatta ylöspäin, jotta matka huipulle ei tuntuisi niin pitkältä. Liike hiipuu ja tunnen kuinka pohkeet vetävät hapoista koviksi. Ei olla tultu edes neljää kilometria ja olen loppu. Nämä ylämäet tulevat viemään minusta voiton. Ei se haittaa ajattelen, senkus vievät. Paskalla kunnolla on jotenkin leppoisampaa edetä. Ei ole kauheasti paineita lopputuloksesta. Tästä eteenpäin koko loppumatkan sykkeet ovat enemmän ja vähemmän kaakossa. Olen onnellinen, että jätin sykevyön kotiin. Jos näkisin sen lukemat keskeyttäisin varmaan.

  Olen ennenkin maininnut, että nautin yksin juoksemisesta. Se on suunnitelma tälläkin kertaa. Taittaa matka yksin omissa ajatuksissani. Melko nopeasti seuraani kuitenkin liittyy yksi herrasmies ja hetken kuluttua toinen. Ihmetyksekseni nautin tosi paljon porukassa juoksemisesta. Kilometrit taittuvat huomaamatta, kun juttelemme. En taaskaan huomaa kysyä nimiä. On hassua, miten sitä melkein kertoo osan elämäntarinastaan tuntemattomille tietämättä edes heidän nimiään. Siellä polulla on vaan jotenkin niin helppo jutella kenelle tahansa. Se on helppoa, koska tietää että keskustelukumppani ymmärtää mistä hänelle puhut. Ei ole ihmettelyä siitä mitä järkeä tässä touhussa on. On vaan jotenkin sellainen tosi hyvä yhteenkuuluvuuden fiilis. Jaetaan kokemuksia varusteista ja kerrotaan tarinoita menneistä kisoista sekä siitä, miten on löydetty lajin pariin. Toinen miehistä on juossut koko Buff Trail Tourin läpi tänä vuonna. Vaarat on tourin viimeinen kisa ja hän haluaa juosta sen rauhassa maaliin asti. Tiemme erkaantuu hieman ennen Kiviniemeä, enkä enää näe häntä matkallani. Hän saa tourille kruunun Kolilta. 

Kiviniemessä avaan nopeasti 130 km:n gps-seurannan ja näen, että Sekopääjuoksija on edennyt toisella kierroksellaan todella hyvin. Se on mahtava tieto, joka antaa lisää puhtia. Vointi on muutenkin tuossa kohtaa hyvä. Olen ihmeissäni, etteivät jalkani satu, polvikaan ei ole antanut merkkiäkään kipuilusta. Kaikki on kropassa tosi hyvin. On ihan hillitön onni liikkua ilman kipuja. Koko kesän olen miettinyt kestääkö polveni enää juoksemista ollenkaan. Nyt nautin jokaisesta askeleesta. Tiedän jo Kiviniemessä, että polvi tulee kestämään loppuun asti. En voi kuin hymyillä. Energian kanssa on kyllä vähän ongelmia, kun eväät eivät oikein tahdo laskea alas, mutta sekään ei nyt haittaa. Tuntuu, että tänään ei oikein jaksa murehtia mistään. Kunhan liikun jotenkuten eteenpäin, se riittää. Syön kaiken, minkä pystyn ja lähden pikkuhiljaa jatkamaan kävellen kohti Ryläystä.

Mitä pidemmälle kohti Ryläystä etenen, sitä enemmän ymmärrän, että liike on ystäväni. Seuraan jalkojani, jotka liikkuvat tahdissa eteenpäin. Liikkeeni ei ole nopea tai ketterä, jalat hakevat paikkaansa, välillä nilkka vääntyy, välillä lipsun ja liukastelen. Olen kömpelö ja hidas, mutta liikkeessä koko ajan ja siinä jatkuvuudessa on jotain lohduttavaa. Elämä tuntuu jotenkin helpolta siinä hetkessä, kun ei ole mitään muuta kuin askel toisensa jälkeen ja pyrkimys päästä eteenpäin. En tunne mitään, keskityn vain siirtämään jalkaa toisen eteen. On kuin seuraisin metronomin liikettä ja lopulta vajoan liikkeen virtaan. Siinä virrassa kaikki muu katoaa. Kun puhutaan flow-tilasta, niin se on varmasti tätä. En tunne kipua, en väsymystä, en murhetta, surua tai painetta mistään. Päätepistekin tuntuu häviävän eikä maalia enää ole. On vain se liike. Etenen hirveän hitaasti, mutta se ei haittaa. Siinä liikkeessä on vain nyt niin hyvä olla. Ohitan Ryläyksen huipun ja tervehdin paikkaa mielessäni. Tänä vuonna teit tehtäväsi. Polkusi riisuivat kyydistä kaiken turhan.

Kuva: Teemu Takkula

Jostakin syystä olen keksinyt, että toisen vesipisteen on määrä olla jo kolmenkymmenen kilometrin kohdalla. Kun 30 km täyttyy ja vesipistettä ei ala kuulumaan, kadotan flow-tilani. En ole enää hetkessä, vaan alan odottaa tulevaa. Kuluu kilometri ja toinen ja odotan. Jossakin kohtaa mietin, olenko mennyt huomaamattani pisteen ohi. Odotus alkaa muuttumaan tuskastumiseksi ja liikkeen taika häviää. Missä hitossa se vesipiste nyt oikein tulee? Yritän muistella viime vuotta ja tunnistaa tuttuja mutkia. Tuon mäen jälkeen se varmasti tulee. Ihan kohta sen on pakko tulla. Ei pitäisi miettiä mennyttä tai tulevaa. Ei täällä poluilla kannata antaa ajatusta sille, millaista on joskus ollut tai mitä on tulossa. Siinä tappaa sen liikkeen virran. Huomaan keskittyväni liikkeen sijaan ihan liikaa siihen, miltä minusta tuntuu. Se on virhe ja muuttaa etenemisen taisteluksi. Energiat on ehtyneet kropastani täysin. Lopulta saavun vesipisteelle ja kaivan puhelimeni esiin. Ruudulla viesti Sekopääjuoksijalta, että hän on keskeyttänyt. Soitan ja kyselen mitä on tapahtunut. Ei ole enää mitään kiirettä jatkaa.

Loppu matka menee vähän rallatellen. Tavallaan sääli, koska paikoin on montakin juostavaa pätkää, mutta en saa itsestäni mitään irti. Kiirehtiminen ei tunnu tärkeältä enää tässä kohtaa. Jotenkin on sellainen fiilis, että olen jo saanut tältä reissultani kaiken. Lopun mäet yllättävät silti. En muistanut, että ne ovat niin raastavia. Kun käännyn Rantatieltä kohti viimeisiä nousuja, taidan vasta tajuta, että minähän pääsen maaliin. Tuo oivallus tuo valtavan ilon ryöpsähdyksen. Se on osittain helpotusta siitä, että taivallus on vihdoin loppumassa, mutta eniten iloa siitä, miten hyvä tämä matka on minulle ollut. Viimeinen nousu ja pääsen loppusuoralle. Juoksen niin lujaa kuin jaksan maaliviivan yli. Hymyilen ja vedän henkeä. Kaikki on jätetty poluille.

Joku voisi sanoa, että taipaleeni kesti hirveän pitkään. Minä sanon, että olin matkalla juuri riittävän kauan. 

Kuva: Onevision.fi/Juha Saastamoinen

Loppuun tuhannet kiitokset ihan jokaiselle, joka on ollut osallisena tämän kisan järjestämisessä ja toteuttamisessa. Teette meille juoksijoille ikimuistoisen viikonlopun! Kaikki kisapaikalla ja matkan varrella toimi loistavasti. Ensi vuoteen!

Vaarojen viikko

Niin - tällä viikolla olisi sitten se Vaarojen Maraton. On ollut kiva seurata kaikkien muiden juoksubloggaajien treenjä kohti Vaaroja. Porukat on hioneet ittensä huippukuntoon. On vedytty huolella treeniohjemia läpi, tehty nautinnollisia ja helppoja sunnuntaipitkiksiä, raastavia mäkitunkkauksia ja tehokkaita intervalleja. Tyypit voi lähteä rennoin mielin Vaarojen valloitukseen, kun pohjatyöt on tehty huolella. Tyypeillä on homma hanskassa. Nostan lakkia!

Ja sitten tulee meikäläinen. Polvivammainen puupää, joka kuvittelee, että on hyvä idea lähteä kylmiltään koittamaan onneaan Kolille. Että joku hammaskeiju tuo hyvän kunnon lahjana tyynyn alle ennen kisaa jostakin ja yllättäen vetäsen reitin kuudessa tunnissa hymyillen läpi ilman, että tuntuu missään. "Mää meen vaan nauttimaan kauniista syyspäivästä", "ajalla ei oo nyt mitään merkitystä", "meen vaan sinne pitämään hauskaa" ja mitä näitä nyt oli. Kaikenlaisia lauseita tässä on viime aikoina tullut kylvettyä, joiden tarkoitus on peittää alleen se tosiasia, että tällä kertaa tämä taitaa nyt oikeasti olla todella huono idea.

Sillä tiedänhän minä sen. Ihan hirveä kärsimysnäytelmähän tästä nyt on taas tulossa. Varmaan hirvein ikinä. Karhunkierroksen jälkeen eli siis tuon toukokuun DNF:n jälkeen meikäläisen total kertynyt kilometrimäärä on 108 km. Siis sataaakahdeksan! Onnea vaan teille kaikille 50km/viikko hikareille. Lääkärin määrämät kolme juoksutonta kuukautta ja syyskuusta kaksi viikkoa sairaana flunssan kourissa. Ei kauheasti jäänyt aikaa hioa kisakuntoa.

Joku voisi sanoa, että eihän sinne ole mikään pakko mennä kärsimään ja itteään rikkomaan. No ei ole ei. Aika monta kertaa on nyt tullut kelailtua onko tässä yhtään mitään järkeä. Kun tämä kulunut syksy on vielä ollut melkoisen harmaasävyinen ja raskas, niin voin sanoa, että Vaarat ei todellakaan ole ollut prioriteettilistani kärkipäässä. Ihan suoraan sanottuna ei paljoa painaisi, vaikka koko kisa jäisi väliin. Niinkuin elämässä yleensä, niin ikävät tapahtumat laittavat asiat tärkeysjärjestykseen ja jonkun kisan väliinjääminen tai siellä DNF:n ottaminen ei todellakaan tällä hetkellä hetkauta minua suuntaan tai toiseen. Lähinnä olen menossa juoksemaan, koska muutkin menee. Sekopääjuoksija on menossa perusmatkalle ja veljeni on tulossa juoksemaan maratonmatkaa, joten kai se kisassa räpiköiminen on parempaa ajanvietettä, kuin kisakylässä gps-palluran seuraaminen? Vahvasti silti epäilen, että saatan vielä muuttaa aatostani tuonkin asian osalta. Tuskin tästä nyt ainakaan mitään helppoa ja kivaa lauantaipitkistä on tulossa.

Jotenkin silti. Ehkä joku optimisti minussa kuitenkin uskoo, että tuosta Vaarojen reissusta voisi jälleen jäädä käteen jotain merkityksellistä. Niinhän noista aina pakkaa jäämään. Tavalla tai toisella. Senhän takia mä näitä käyn rämpimässä.

Tsemppiä kaikille muille huonosti Vaaroille treenanneille! Ja kaikille hikareille - moikataan, kun vedätte ohi :D

Pyöräilynvihaaja

Olen aina pienesti vihannut pyöräilyä. Junnuaikoina loskassa ja kaatosateessa sutatut koulumatkat ilmeisesti jättivät jälkensä ja vuosikaudet välttelin pyöräilyä. Kun vielä satun asumaan länsirannikolla, olosuhteetkaan eivät ole olleet otolliset käännyttämään minua pyöräilijäksi. Täällä windy cityssä nimittäin tulee aina ja varsinkin pyöräillessä tuuli tuntuu olevan vastainen menitpä mihin suuntaan tahansa.

Pari vuotta sitten tilanne kuitenkin muuttui, kun yllättäen innostuin kesällä työmatkapyöräilystä. Tai no yllättäen ja yllättäen. Se taisi olla Sekopääjuoksija joka minut silloin(kin) sai asiasta innostumaan. 20 kilometrin työmatka tuli taitettua kerran viikossa ees taas cykkelöiden, joten eipä tuolloinkaan mitään huimia kilsamääriä plakkariin kertynyt. Innostuksen siemen oli kuitenkin jo kylvetty. Ei pyöräily ollutkaan niin perseestä, kuin olin kuvitellut.

Tänä kesänä pyöräilykärpänen puraisi lopullisesti, kun polviongelmien takia lääkäri määräsi lenkkarit narikkaan kolmeksi kuukaudeksi. Oli pakko keksiä jotain muuta, koska meikäläisen päänuppi ei kovin kauaa liikkumattomuutta kestä. Halusin myös säilyttää edes jonkinmoisen peruskunnon juoksutauon aikana, joten pyöräily oli hyvä ja polviystävällinen aerobisen treenin korvaaja juoksulle.

Kesän aikana tulikin treenattua varsin monipuolisesti pyörän selässä. Sain hyvin tehtyä PK, VK ja MK treenit pyörälläkin. Melko nopeasti aloin jopa todella nauttimaan pyörälenkeistäni. Huomasin, että treeninjälkeisen endorfiinipöllyisen hyvänolontunteen voi saada muillakin keinoin kuin juoksemalla. Pyöräilyssä parasta oli etenkin se, että pääsin juoksutauosta huolimatta liikkumaan ja hikoilemaan luonnossa. Pyörän kanssa olin jostakin syystä myös rohkeampi lähtemään uusille reiteille kuin jalkaisin liikkuessa. Pieni eksyminen ja umpikujaan ajaminen ei haitannut niin paljon, kun pyörällä pääsi nopeammin takaisin harhareitiltä.

Oli tosi hienoa löytää juoksun rinnalle laji, jonka parissa sain samanlaisia elämyksiä kuin jalkaisin metsässä liikkuessa. Kesän paras oivallus olikin tajuta, että perimmäinen syy siihen miksi juoksen on kaikessa yksinkertaisuudessaan tarve hikoilla ja hengästyä ulkoilmassa. Sitä mun kroppa ja päänuppi tarvitsee voidakseen paremmin. Kuulostaa ehkä hölmöltä, mutta oli jotenkin lohduttavaa huomata, että on olemassa muutakin kuin se juoksu. Ennen tuollaiset pakolliset juoksutauot ovat olleet aina pienoinen katastrofi, mutta tällä kertaa en hajoillut yhtään. Oli ihan huippua huomata, että voin saada pyöräilystä ihan samat hyvänolon fiilikset kuin juoksustakin. Pyöräilynvihaaja oli kaikonnut minusta lopullisesti.

Tosin - pakko nyt todeta tähän loppuun, että maastopyöräilijää minusta ei vielä hyvällä tahdollakaan saa. Tuossa lajissa olen nimittäin täysin toivoton. Vaatii paljon aikaa ja kärsivällisyyttä, että meikäläinen voi siirtyä pois helpoilta metsäteiltä sinne polkujen puolelle pyörällä. No katsotaan. Enpä ainakaan sano enää ei koskaan.

Tervetuloa

Tupsahdit juuri blogini uuteen kotiin. Tervetuloa Kantapääopistoon! Tänne kirjoittelen sekalaista ajatuksenvirtaa ja tositarinoita ulkoilmaintoilijan elämästä ja oivalluksista sekä kertomuksia polkujuoksusta, luonnossa liikkumisesta ja elämästä maalla. Täältä löydät harvemmin tarinoita täydellisistä onnistumisista ja päätähuimaavista suorituksista. Sen sijaan tarjolla on juttuja neljääkymppiä lähestyvän naisen pyristelystä kohti parempaa kuntoa, pidempiä juoksumatkoja ja tasapainoisempaa elämää. Matkalla mukaan kertyy taatusti tarinoita myös kompasteluista ja kantapään kautta opitusta.

Päätin aloittaa puhtaalta pöydältä. Vanhat postaukseni löytyvät edelleen osoitteesta http://www.lily.fi/blogit/kantapaaopistossa

Olet lämpimästi tervetullut mukaani kompurointimatkalle! <3 Johanna